Kätilö kehaisi ensisynnyttäjää
Potra poikalapsi mätkähti maailmaan:
Kiljuvat kuusi kiloa
Ja niin, niinpä niin
Ensi kerran niin pudottiin
Ja matkalla kehtoon
Tai Tuonen lehtoon
Miten vaan
Me pudotaan

Tarhoihin, kouluihin ja virastokäytäviin
Poikapolo äidiltään pyysi niin:
"Emo, minut säästä, pahasta päästä!"
Ja niinpä jo
Toistamiseen pudottiin, oi!
Äiti vapisevaa varsaansa
Syleili
Töytäisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:

"Alassyöksy alkoi nyt
Siitä kukaan ei kiinni ota
On hyvä haltijatar hyljännyt meidät
Ja Luoja antanut pudota
Siis veli pysy vaiti vaan
Silmiin pimeyttäkin tuijota
Kun kutsuu urheita uhrejaan
Hän joka antoi meidän pudota
Meidän on annettu pudota"
Luojan pikku piipertäjät putoavat
Syöden, juoden, itkien, iloiten
Menevät, lisääntyvät
Täyttävät taivaat ja maat
Kunnes joskus jokaista vuorollaan
Tullaan kutsumaan
Unessa yöllä
Tarkoin yksityiskohdin kerrotaan
Missä ja milloin kutakin odotetaan

Alassyöksy jatkuu nyt
Siitä kukaan ei kiinni ota
On hyvä haltijatar hyljännyt meidät
Ja Luoja antanut pudota
Siis veli pysy vaiti vaan
Silmiin pimeyttäkin tuijota
Kun kutsuu urheita uhrejaan
Hän joka antoi meidän pudota
Meidän on annettu pudota

Eikä tähän leikkiin lähde kysyttynä
Meistä kukaan
Omille harharetkilleen jokainen vain
Viskataan mukaan

Ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa
Astuu autoonsa, ja ties minne ajaa
Suuren metsän taa, missä autio maa
Kraatteria valtavaa ympäröi, sen reunalla
Hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa
Housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa
Sulkee silmänsä ja luottaen onneensa
Kuilun syvyyksiin hän sukeltaa;
Putoaa minuutin, putoaa toisenkin
Putoaa pumpuliin, ollen perillä kai
Silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo
Astuu, kysyy: "Miltä tuntui?
Ei hullumpaa, vai?"