Porthaninkatu, yksiö, yksilö, älä luota keneenkään niin sua ei koskaan satu
Mä teen sen joskus, mutten tänään, ehkä huomenna, muttei tänään
Välillä tärinä, ja höyryissä nöyryys, raaputin hissin seinään; ei ikinä enää
Opi esimerkin kautta, se olen minä
äiti huolissaan analysoi käytöstäni, yritän
Olla mukava, analysoin käytöstäni
Ainoa joka sieltä ponnisti, mutta normaaleiden
Maailmassa, niin hukassa
Etten vain eroaisi muista, vittu tässä iässä kaipaa hyväksyntää
Oonko mä takana vai edellä, ja kysynks mä keneltä?

Unelmat olikin vaan unelmia, aidan toiselle puolelle typeriä kuvitelmia
Haluaisi olla rauhas, vaikken haluais ku tajuais mitä sitä haluais
Mä tarviin aina jonkun johon asettaa toivon, sillä ilman sitä toivoa ei oo
Ja ilman toivoa ei jaksa kahlata tässä paskassa, toivo et mä pääsen perille
Saa mut jatkamaan
Monesti mä oon asettanu toivon johonkin henkilöön ja
Todennu että; vittu ei tää toimikkaan
Ja joka kerta se viiltää samalla tavalla, se
On vitun raskasta jatkaa taas
Kun alkaa tottua pettymään, alkaa kyynistyä
Tähän asti mä oon selvinny, toivo ei oo menny – se on sussa

Sairasloma, sairas loma, elämä on peli katson sitä katsomosta liian vähän neuvonantajia
Ja liikaa neuvoo antavia
Itkettääkö sitä liikaa, vai miksi vitussa se nauraa? ainoona selvänä
Tässä porukassa tuntuu että mä oon ainoa joka vetää jotain yksinäistä ollakseen yksi näistä
Tai yksi niistä, se syyksi riittää
Kuka tätä maailmaa selvin päin jaksaa, ja miksi jaksais?
Tykkää unista liikaa, hereillä vallitsee inhorealismi, unissa peilistä menestyst tsiigaa
Hereillä nisti