Tie viettää kohti merta
Päällystämätön, kurainen
Pystysuora kalliolaiva seilaa
Mastot natisten
Jäykkään tuuleen, jäätyneeseen
Kivisilmä tähyää
Paha leijuu vetten yllä
Rakastelee itseään

Pieni piru muurin seinää vasten
Itkee itkuaan
Näkymätön aurinko on sammunut
Kai apeuttaan

Ei tästä maailmasta, rakkaani
Ei me olla tästä maailmasta

Kello seisoo paikoillaan
Hampaat rattaissa naristen
Rantaliejuun kuollut lintu
Siipi päätä suojaten
Odottaa ja odottaa
Hetken joskus vaihtuvan
Ja kivilaivan murenevan
Tuulen karjuntaan
Patsas puiston pimennossa
Katsoo tyhjää astiaa
Altaan jonka kerran rikkoi
Vihan paino vimmassaan

Ei tästä maailmasta, rakkaani
Ei me olla tästä maailmasta

"Dialektiikassa on pohjimmiltaan kyse
Siitä, että jokaisen lauseen voidaan katsoa
Sisältävän oman negaationsa. Paradoksin
Luonteeseen puolestaan olennaisesti kuuluu
Että se pirullisella tavalla käy aivan
Ajattelematta järkeen
Itse istun muurin harjalla ainoassa
Mahdottomassa maailmassa, katson
Tähtien verkkaista grand prixiä
Tiedän putoavani tonennäköisyyksien kentän
Läpi ymmärtämättä paralleeliaksioomaa
Koskaan."